Hyppäsimme bussin kyytiin ja suuntasimme Alppiruusupuistoon Pohjois-Haagaan moikkaamaan kummipoikaani ja hänen vanhempiaan. Alppiruusupuistoon teen uuden tutkimusmatkan ruusujen puhjettua kukkaan, mutta paikka oli lumoava jo nyt. Kummipoikani vain halusi mennä paikkaan mistä ei pääse enää pois. Hämmentävää. Äidille myös kerran oli tokaissut, että " Vie minut hämärään." Olin kummipojan synnytyksessä elokuisena ukkosyönä, jolloin kuuntelimme odotellessa The Smithsejä ja toiminnan hetken tultua kummipoikani äidin pyyntö oli vaihtaa musiikki Doomiksi. Ei vain toiminut cd sairaalan vanhassa mankassa niin jäi Doom soimatta. Lässyttävä kätilö nosti niskakarvat pystyyn. Onhan se aikamoinen kokemus olla sivusta katsojana, kun ystävä punnertaa lasta maailmaan.
Pitkospuilla kävellessä tuli tyyni mieli. Oravat teki hyökkäyksen retken viime hetkillä ja olin saada sydänkohtauksen kauhusta. Oravat osaa olla järkyttävän pelottavia. Pahin oravapaikka on Tampereella ruusutarhalla. Oravia joka puolella kiiluvin rottasilmin valmiina hyökkäämään kimppuun ketterillä hiirijaloillaan, APUA!
Ihanaa sunnuntaita kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti